Luin
Hannu Väisäsen viimeisintä kirjaa Apupata joka perustuu hänen eri
lehdissä ilmestyneisiin kolumneihinsa. Sen kirjoitukset ovat
lyhyitä kertomuksia, muistikuvia pienistä hetkistä ja
arkisista tapahtumista, mutta miten kirjoitettuja!
Päädyin
pohtimaan sanoista kokemani lumon salaisuutta kun sairastuin
flunssaan kesken kirjan lukemisen. En jaksanut lukea pariin päivään,
mutta se ei estänyt muistelemasta kirjan antamaa lukunautintoa.
Palelin peiton alla ja ajattelin Hannu Väisäsen taitoa luoda
sanoista sädehtiviä ajatuksia avaavia lauseita ja lumota lukija
mukaansa milloin kuuntelemaan sumun sisällä olevasta kylästä
kantautuvia ääniä, tai tapaamaan onnellista pariskuntaa, jonka
elämän huolettoman tasapainon sotkee tuliaisiksi saatu suoria
linjoja vaativa vatupassi. Entä mitä on sielunkutina? Hannu
Väisänen kertoo ensikokemuksestaan:
”Ensimmäisen
kerran sieluani kutitti katsellessani äitiäni, joka applikoi
ruhtinaallisia köynnöskuvioita talouskankaasta tehtyihin
boleroihinsa. Se loppui kun hänen miehustansa yhdistettiin
Kaupunginsairaalan letkuihin.”
Hän
päättää kertomuksen:
”Sanoin
itselleni: Kunpa tämä ei koskaan loppuisi! Kunpa he eivät koskaan
lopettaisi lautasliinojen taittelua. Sielunkutina on arka ilmiö.
Arempi kuin perhonen, joka näkee unta että on ihminen ja
pelkää heräävänsä. Mutta miten pidellä perhosta peukalon
ja etusormen välissä herättämättä sitä?”
Jatkoin
matkaani peiton alla ja lähdin muihin kirjoihin palatakseni niistä
jääneisiin sielunkutinoiden muistijälkiin.
Ensimmäinen
matkani oli lyhyt, se vei minut Väisäsen ensimmäiseen kirjaan
Vanikanpalat, hautausmaalle, minne isä on tullut poikiensa
kanssa ja kultaa hautakivien ajan kuluttamia tekstejä
kesäyössä.
Olen
taas keskellä lumousta, mutta koska yritän kirjoittaa asiasta jota
ei voi laittaa pöydälle tarkasteltavaksi, eikä eritellä
reseptiksi sanojen hajoamatta ympäriinsä, en pystyisi kokoamaan
niistä muuta kuin mitättömän, haalistuneen kopion.
Mutta
voin muistaa lisää ja lähdin Mikael Niemen kirjaan
Populäärimusiikkia Vittulanjänkällä. Siinä on kohtaus
missä hän kuvaa Niilan äitiä:
”Äidillä
oli huivi päässään, vaikka hän oli sisällä, ja hän seisoi
kädet kyynärpäitä myöten taikinakulhoon upotettuina. Hän
vaivasi taikinaa niin voimakkaasti, että jauhot pöllysivät ja
sisään siivilöitynyt auringonsäde värjäsi ne
kullankeltaisiksi.”
ja
hetken kuluttua:
”Silloin
äiti heitti tiskirätin. Se sinkoutui tuvan poikki ohut jauhovana
perässään, pyrstöllinen komeetta, joka läiskähti päin
vanhimman pojan otsaa. Äiti odotti uhkaavan näköisenä ja
pyyhki hitaasti taikinaa käsistään. Hän ei ollut huomaavinaankaan
minua ja Niila tulkitsi sen hyväksymiseksi...”
Miksi
juuri tämä pieni kohtaus on jäänyt mieleeni niin, että löysin
sen kohdan kirjasta vielä vuosia kirjan lukemisen jälkeen? Kirja
oli minusta hervottoman hauska. Palaan mielessäni usein myös
keskelle hauskanpitoa, kyläläisten saunomista ja tolkutonta
juopottelua nauramaan, mutta arkiseen keittiöön, kesken lasten
kahinoinnin kohdistuva auringonsäde osuu minuun niin että
häikäistyn.
Kauneus
on häivähdys tai terävä säde joka valaisee koetun hetken,
pysäyttää ja laajentaa ajan. Joskus se hipaisee keveästi, joskus
koskettaa rajusti, mutta aina se jättää muistijäljen.
Jatkan
matkaani vielä kauemmas yli kolmenkymmenen vuoden läpi Thomas
Mannin Taikavuorelle. Siellä, keuhkoparantolan terassilla,
makaa Hans Castorp lampaannahkaan käärittynä, jokaisena
talvipäivänä niiden seitsemän vuoden ajan, jotka kuluvat hänen
siellä ollessaan. Näen kuinka suuret lumihiutaleet leijuvat
kevyinä valkeaan maahan. Aina silloin tällöin olen palannut tänne
keskelle lumista alppimaisemaa kun olen kaivannut lepoa tai
välimatkaa huoliini.
Kuvittelen
itseni lampaannahkataljan alle, tuskin erotan alppien huippuja
hiljalleen tihenevän lumisateen takaa. On iltapäivä, herään
unestani kun minulle tuodaan teetä ja katselen sitä juodessani
terassin mustalle rautakaiteelle putoilevia kimmeltäviä lumikukkia.
Illalliselle menen suureen ravintolasaliin missä tapaan muita
parantolan asukkaita, lumisade on loppunut ja yö on tähtikirkas.
Puhumalla
kauneuden katoavaisuudesta sidotaan kauneuden ja ajan kuluminen
toisiinsa,
Uskotaan
kauneuden katoavan ajan myötä, mutta pitääkö se paikkansa?
Mielestäni on syytä olla päinvastaista mieltä. Aika ei kuluta
kauneutta, eikä kauneus lakkaa olemasta, se ilmoittaa itsestään ja
on aina läsnä, silloinkin kun puhutaan sen puutteesta. Kannattaa
ottaa kauneus lahjana niiltä jotka sitä osaavat jakaa, sillä uskon
että he ovat sen meille tarkoittaneet!