17.1.2013

Mielikuvia kauneudesta








Luin Hannu Väisäsen viimeisintä kirjaa Apupata joka perustuu hänen eri lehdissä ilmesty­neisiin kolumneihinsa. Sen kirjoitukset ovat lyhyitä kertomuksia, muistikuvia pienistä het­kistä ja arkisista tapahtumista, mutta miten kirjoitettuja!
Päädyin pohtimaan sanoista kokemani lumon salaisuutta kun sairastuin flunssaan kesken kirjan lukemisen. En jaksanut lukea pariin päivään, mutta se ei estänyt muistelemasta kir­jan antamaa lukunautintoa. Palelin peiton alla ja ajattelin Hannu Väisäsen taitoa luoda sanoista sädehtiviä ajatuksia avaavia lauseita ja lumota lu­kija mukaansa milloin kuuntelemaan sumun sisällä olevasta kylästä kantautuvia ääniä, tai tapaamaan onnellista pariskuntaa, jonka elämän huolettoman tasapainon sotkee tuliai­siksi saatu suoria linjoja vaativa vatupassi. Entä mitä on sielunkutina? Hannu Väisänen kertoo ensikokemuksestaan:
Ensimmäisen kerran sieluani kutitti katsellessani äitiäni, joka appli­koi ruhtinaallisia köynnöskuvioita talouskankaasta tehtyihin boleroihinsa. Se loppui kun hänen miehustansa yhdistettiin Kaupunginsairaalan letkuihin.”
Hän päättää kertomuksen:
Sanoin itselleni: Kunpa tämä ei koskaan loppuisi! Kunpa he eivät koskaan lopettai­si lautasliinojen taittelua. Sielunkutina on arka ilmiö. Arempi kuin perhonen, joka nä­kee unta että on ihminen ja pelkää heräävänsä. Mutta miten pidellä perhosta peuka­lon ja etusormen välissä herättämättä sitä?”
Jatkoin matkaani peiton alla ja lähdin muihin kirjoihin palatakseni niistä jääneisiin sielun­kutinoiden muistijälkiin.
Ensimmäinen matkani oli lyhyt, se vei minut Väisäsen ensimmäiseen kirjaan Vanikanpa­lat, hautausmaalle, minne isä on tullut poikiensa kanssa ja kultaa hautakivien ajan kulut­tamia tekstejä kesäyössä.
Olen taas keskellä lumousta, mutta koska yritän kirjoittaa asiasta jota ei voi laittaa pöy­dälle tarkasteltavaksi, eikä eritellä reseptiksi sanojen hajoamatta ympäriinsä, en pystyisi kokoamaan niistä muuta kuin mitättömän, haalistuneen kopion.
Mutta voin muistaa lisää ja lähdin Mikael Niemen kirjaan Populäärimusiikkia Vittulanjän­källä. Siinä on kohtaus missä hän kuvaa Nii­lan äitiä:
Äidillä oli huivi päässään, vaikka hän oli sisällä, ja hän seisoi kädet kyynärpäitä myöten taikinakulhoon upotettuina. Hän vaivasi taikinaa niin voimakkaasti, että jau­hot pöllysivät ja sisään siivilöitynyt auringonsäde värjäsi ne kullankeltaisiksi.”
ja hetken kuluttua:
Silloin äiti heitti tiskirätin. Se sinkoutui tuvan poikki ohut jauhovana perässään, pyrstöllinen komeetta, joka läiskähti päin vanhimman pojan otsaa. Äiti odotti uhkaa­van näköisenä ja pyyhki hitaasti taikinaa käsistään. Hän ei ollut huomaavinaankaan minua ja Niila tulkitsi sen hyväksymiseksi...”
Miksi juuri tämä pieni kohtaus on jäänyt mieleeni niin, että löysin sen kohdan kirjasta vielä vuosia kirjan lukemisen jälkeen? Kirja oli minusta hervottoman hauska. Palaan mielessä­ni usein myös keskelle hauskanpitoa, kyläläisten saunomista ja tolkutonta juopottelua nauramaan, mutta arkiseen keittiöön, kesken lasten kahinoinnin kohdistuva auringonsäde osuu minuun niin että häikäistyn.
Kauneus on häivähdys tai terävä säde joka valaisee koetun hetken, pysäyttää ja laajentaa ajan. Joskus se hipaisee keveästi, joskus koskettaa rajusti, mutta aina se jättää muistijäl­jen.
Jatkan matkaani vielä kauemmas yli kolmenkymmenen vuoden läpi Thomas Mannin Tai­kavuorelle. Siellä, keuhkoparantolan terassilla, makaa Hans Castorp lampaannahkaan käärittynä, jokaisena talvipäivänä niiden seitsemän vuoden ajan, jotka kuluvat hänen siel­lä ollessaan. Näen kuinka suuret lumihiutaleet leijuvat kevyinä valkeaan maahan. Aina silloin tällöin olen palannut tänne keskelle lumista alppimaisemaa kun olen kaivannut lepoa tai välimatkaa huoliini.
Kuvittelen itseni lampaannahkataljan alle, tuskin erotan alppien huippuja hiljalleen tihenevän lumisateen takaa. On iltapäivä, herään unestani kun minulle tuodaan teetä ja katselen sitä juodessa­ni terassin mustalle rautakaiteelle putoilevia kimmeltäviä lumikukkia. Illalliselle menen suureen ravintolasaliin missä tapaan muita parantolan asukkaita, lumisade on loppunut ja yö on tähtikirkas.
Puhumalla kauneuden katoavaisuudesta sidotaan kauneuden ja ajan kuluminen toisiinsa,
Uskotaan kauneuden katoavan ajan myötä, mutta pitääkö se paikkansa? Mielestäni on syytä olla päinvastaista mieltä. Aika ei kuluta kauneutta, eikä kauneus lakkaa olemasta, se ilmoittaa itsestään ja on aina läsnä, silloinkin kun puhutaan sen puutteesta. Kannattaa ottaa kauneus lahjana niiltä jotka sitä osaavat jakaa, sillä uskon että he ovat sen meille tarkoittaneet!
                                             

3.1.2013

Ulla Appelsinin maanpuolustuslaukaisut

 
Jumalauta, näillä aukeamilla ei Jumalauta pilkata Suomea!
Ulla Appelsinin maanpuolustuslaukaisut


En haluaisi Suomesta sellaista paikkaa, jossa ei saisi puhua vaikeistakin asioista”, sanoo Ilta- Sanomien päätoimittaja Ulla Appelsin ( HS 3.1.2013) saatuaan

muutamia hämmentävän aggressiivisen sävyisiä viestejä koulutetuilta vaikuttavil­ta supisuomalaisilta ihmisiltä jotka ovat tuominneet jyrkästi kirjoitukseni. Osa on halunnut jopa kieltää koko aiheesta kirjoittamisen.”

Uma-yya Abu-Hanna kertoi Helsingin Sanomissa 30. 12. julkaisussa kirjoituksessaan elämästään Amsterdamissa, jonne hän muutti tyttärensä kanssa tämän Suomessa koh­taaman rasistisen kohtelun vuoksi.

Sitä ei Ilta-Sanomien päätoimittajan Ulla Appelsinin mielestä olisi saanut saanut tehdä. Abu-Hanna on hänen mielestään käyttänyt maatamme hyväkseen ja kiittämättömänä tuh­rannut sen kitkerällä musteellaan kiitokseksi kaikesta saamastaan hyvästä.
Kauhea juttu! Henkinen maanpuolustuksemme on vaarassa kun sananvapauttamme uhkaa jälleen yksi kaikenmaailman kikkarapäinen kynäkenraali kolmella tähdellä: ulkomaalainen, feministi ja nainen!
Ilta–Sanomat lähti puolustamaan Suomen kunniaa, päätoimittaja Ulla Appelsin varustau­tui isoin kirjaimin ja lähetti myös joukkojaan rintamalle.

29 vuotta Suomessa asuneen Abu-Hannan hyökkäys ei kuitenkaan ole ensimmäinen laa­tuaan. Kirjailija Sofi Oksanen, joka soluttautui suomalaiseksi jo syntyessään Jyväskylässä vuonna 1977 suomalaisen isän ja virolaisen äidin perheeseen, paineli muina naisina tans­kalaiseen tv-ohjelmaan marraskuussa 2009 ja haukkui suomalaisia miehiä!

Ilta Sanomat tykitti silloinkin suurin kirjaimin, (sen tulevalla päätoimittajalla) Ulla Appelsinil­la oli musteet kuumina kun hän kirjoitti kolumninsa tutulta kuulostavat ”Seitsemän kysy­mystä Sofille”(IS 28.11.2009).
Miksi monet koulutetut ihastelivat Oksasen lausuntoja?” oli kysymys, jonka perään saatiin Appelsinin ajatushautomosta kaupan päälle tuore vastaus:
No, jostain syystä Suomen pilkkaaminen on Suomessa kauhean älyllistä.”

Vastauksena kolumninsa kysymykseen ”Miksi monet tavalliset kansalaiset pahastui­vat?” Appelsinilla oli samat sävelet Sofin tapaukselle kuin nyt Abu-Han­nallekin:
Ihmiset kokivat olonsa petetyiksi, he olivat oppineet arvostamaan nuorta kirjaili­jaa ja luulivat, että tunne oli molemminpuolinen. Ja sitten Oksanen veti maton alta. Kai nyt edes se on ollut mukavaa, että Suomi tarjosi Oksaselle kodin, koulutti ilmai­seksi ja auttoi rikastumaan kirjoilla.”

Kolumnin viimeinen kysymys käsitteli sananvapauttamme. Appelsin määritteli sen rajat selkeästi Suomemme hyväksi ja päätti kolumninsa:
Asiahan on niin että kukaan ulkomaalaissyntyinen ei ole pätevä arvioimaan suoma­laisia miehiä. Vaikka he olisivat renttuja, he ovat meidän renttujamme. Ja meidän äi­jiämme eivät kyllä muut moiti kuin me itse!”

Mitäpä muuta tähän enää sanoisi, vaikka olisi syntynyt Jyväskylässä tai asunut täällä kak­sikymmentäyhdeksän vuotta kuin:

Oi, oi, paha juttu, tule, tule hyvä juttu!

20.11.2012

Kolme episodia sananvapaudesta


Viimeisin episodi 

  Toimittaja kertoo kertoo 15.11. ilmestyneessä Journalistissa erottamisestaan Anna -lehdestä oltuaan sen palveluksessa kaksitoista vuotta:
 Kun kutsu Otava median julkaisujohtaja Katriina Kaarteen huoneeseen käy, hän ymmärtää, että pitkäaikainen epävarmuus ja pelko työpaikan menettämisestä päättyy tähän ja irtisanotuksi joutuminen on tosiasia. Järkyttynyt toimittaja ei osaa pyytää luot­tamusmiestä mukaansa ja astuu huoneeseen yksin, ilman tukea ja todistajaa.
Tilanne saa odottamattoman käänteen, irtisanomistilanne pitkittyy ja siitä tulee nöyryyttä­vämpi kuin lähes shokissa oleva toimittaja osasi kuvitella. Huoneen haltijattarella, Kaarteella on paha ongelma, hän ei löydä kännykkäänsä. Irtisanottava saa käskyn poistua huoneesta odottamaan uutta kutsua siihen  asti kunnes Kaarre on löytänyt puhelimensa.
 Flegmaattisen oloinen Kaarre jää etsimään kännykkänsä ja hänen alaisensa saa tuntea esit­tävänsä mitätöntä sivuosaa omassa elämässään ja poistuu huoneesta. Uusi kutsu tulee viidentoista minuutin kuluttua ja Kaarre irtisanoo hänet tarpeettomana.

 Toinen episodi, tapahtui vuosia sitten

Sanoma konsernin päälliköt ja luottamushenkilöt pitävät kaksipäiväistä seminaaria Lah­dessa. Tehdään hupsuja ryhmätöitä pienissä ryhmissä ja pyöritään piirileikkejä yhteisen hyvän ympärillä.
Me Naiset -lehden päätoimittaja Katriina Kaarteella on huoli. Hän purkaa sydäntään semi­naariväelle ja kertoo että hänen toimituksessaan on henkilöitä jotka eivät pidä hänestä, puhuvat selän takana ja arvostelevat. Olisiko tällä porukalla tiedossa keinoja siitä miten tällaiset pahat voitaisiin erottaa? 
Hetken on aivan hiljaista. Kuulimmeko oikein? Sitten joku toinen, Kaarteen kollega puhkai­see tahmean hiljaisuuden ja sanoo: ”Kuule Kati, olet sellaisessa asemassa, että sinun pi­täisi kestää:”

 Eräässä toimituksessa vuonna 2002 

 Katriina Kaarre on nimitetty uudeksi päätoimittajaksi Me naiset -lehteen ja hänellä on kova halu saada toimitus mieleisekseen. Hankalin tapaus on Rauha Korte; vanha, vaikea ja teräväkielinen. Haluaa tehdä juttuja EU:sta, naisasiasta, politiikasta, kulttuurista, ympäristönsuojelusta ja muusta sellaisesta, vanhasta ja paskasta. Se ei sovi Kaarteen suunnitelmiin, joka toi tullessaan uudet tuulet, trendit ja brändit, kalliilla konsultilla Amerikan malliin räätälöidyt.
 Eihän Korte edes osaa kirjoittaa, eikä varsinkaan Tarulle lehden uudelle nimikkohenkilölle, jonka kaltaisille, noin kolme­kymppisille elämästään nauttiville ihanille pankkivirkailijoille, lehteä nyt tehdään. (Toimitukselle on kerrottu sekin, että sellaiset Tarut asuvat mukaan Helsingin keskustassa sijaitsevissa sadan neliön asunnoissa).
 Kaarre on  keksinyt Tarun ja seisoo satuhahmonsa takana, sen tietää Rauhakin ja kirjoit­taa kun käsky käy. Mutta Rauhan jutut eivät Kaarretta miellytä ja ne hylätään. Juttu toisensa jälkeen. Hylätyt jutut Rauha tunkee muovikassiin. 
 Ja Rauha Korte, ikävä ihminen kun on, jatkaa kirjoittamista. On hän sen verran ovelakin, että ymmärtää Katriinan aikeet ja väistää ne kirjoittamalla, sillä monet kolkat kolunneena ja naamat nähneenä Rauha tietää että potkut tulee jos ei kirjoita. 
Lopulta juttuja on muovikassillinen. On kevät ja pääsiäinen lähestyy. Kaarre on ahkeroinut tarvitsee lomaa. Hän päättää hoitaa ikävät asiat pois päiväjärjestyksestä, ja lähteä lomalle paria päivää ennen pääsiäis­tä. 26.maaliskuuta 2002, Viimeiseksi ennen lomalle lähtöään Kaarre lähettää toimitukselle säh­köpostia:

 ” Hei,
 Rauhan työvelvoite Me Naisiin lakkaa tästä päivästä lähtien. Hän siirtyy kotiin siihen saakka kunnes pääsee yhteisymmärrykseen yhtiön kanssa eläkkeelle siirtymisestä. 
T. Kati ” 

 Entäs sitten? 

 Rauha tuli, vähäksi aikaa, kun Rauha lähti. Toimitusosasto esitti paheksuntansa tapahtu­neesta eikä asiasta enää sen jälkeen puhuttu.
 Rauhakaan ei jaksanut taistella, hyväksyi talon tarjoamat kipurahat, parin vuoden palkan ja lupasi pitää sopimuksen salaisena ja päänsä kiinni. 
Ja pitikin, melkein. Minulle kertoi vähän ja ehkä myös jollekin toiselle. Piti suunsa kiinni loppuelämänsä ajan kunnes kuoli tulipalossa kotonaan lokakuussa 2010.
Näin sananvapaus toimii suomalaisten naistenlehtien toimituksissa.

Niin, ja  kyllä se Rauha osasi kirjoittaa, sen kynä oli yhtä terävä kun pääkin, eikä semmoinen kaikkia miellytä.

4.11.2012

Pekka Himasen sininen kirja, Matkalla kohti Hyvinvointivaltio nollakakkosta

 Pekka Himasen Sininen kirja

Matkalla kohti Hyvinvointivaltio nollakakkosta

Tie on suora ja turhat rönsyt hävitetty ja ajatus vapaa, kun Pekka Himanen, Suomen Tasavallan Virallinen Filosofi, (ent. lapsinero, joka väitteli yliopistossa tohtoriksi samaan aikaan kun ikätoverit   väittelivät discon portsarin kanssa sisäänpääsystä),  on saanut johtopäätöket Suomen tulevaisuusselonteolle johdettua päätökseen ja luonnostellut Isänmaalle kestävän kasvun mallin kansalliseksi tulevaisuushankkeeksi yhteistyössä kansainvälisen neropattitiiminsä kanssa.
Sininen Kirja sisältää tuunausohjeet siitä miten Hyvinvointiyhteiskunta 01 :stä tehdään Hyvinvointiyhteiskunta 02.
Kirjan kirjan ulostulo sai osakseen tasavallan pääministerin muikeat avaussanat Kestävän kasvun ja hyvinvoinnin foorumissa Säätytalolla. Minua jäi kuitenkin harmittamaan se,että filosofin matkasaarnaaja bestis, Norjan prinssi ei ollut paikalla, sillä hänen läsnäolonsa olisi tuonut tuonut tilaisuuteen myös innokasta kruununjalokivien kilistelyä.
 Tuhatlappusia on virrannut projektiin Valtioneuvoston ovista ja ikkunoista kiitettävä määrä ja teos pantiin esille hienoissa piireissä, mutta oloni lurpahti nopeasti sinisestä punaisen puolelle kun vuorostani aloin tehdä johtopäätöksiä siitä mitä tuleman pitää ja millaisia troppeja tohtori on Suomi-sinkulle määrännyt. Ikävä kyllä, lanta on laihanlaista ja tuoksahtaa lumelääkkeeltä, vaikka poretta vesilasissa riittääkin.
 Etsiessäni kirjaa netistä nimen perusteella, se oli hukkua muiden samannimisten kirjojen ja hämäräajatelmien joukkoon. Mietin yritettiinkö nimellä antaa eepoksen eetokselle Jukka Kuoppamäen viitoittamaa Suomi-kuvaa, vai johtuuko nimi siitä että tekstistä maksamamme runsasnumeroinen summa oli sittenkin niin pieni, ettei rahaa enää riittänyt ihka oman nimen keksimiseen? Ehkä nimestä aistittavissa oleva runoilun maku saa lukijan kuvittelemaan sen hukkuvan kaimojensa kera Suurten Ajatusten Tonavaan.
 Esipuheessa tehdään lukijalle selväksi nimen symboliikkaa kiitettävän syvällisesti. Sininen ei suinkaan tarkoita tuotteen sijaintia politiikan kartalla, vaan se tulee Suomen järvien sinisestä (!) väristä. Ah niinpä, arvasin oikein! Jukka Kuoppamäki tunkee korvamatona kallooni ja symboliikka antaa nimelle sopivasti lisäarvoa (Karl Marx) ja saa sen kuulostamaan aivan fantastiselta! ( Esa Saarinen) ja niin hyvältä ettei sanotuksi saa (Harpo Marx & Karl Fazer) mietiskelyltä. (Meinasin vahingossa kirjoittaa mielistelyltä.)
 Sanan säilää ja ajatusta on pyöritetty Himeroksen uunista siihen malliin, että toivon mahdollisimman monen eri alan asiantuntijan ja muutaman oman elämänsä asiantuntijan tutkivan taikinan ja sen juuren perinpohjaisesti. Se tiedetään, että ainakin hiivaa ja hilloa on taikinan nostattamiseksi heitetty riittävästi.
 Ja nyt, pitäkää päästä kiinni ja päät kiinni, jotta päät pääsee ajatusten päästä kiinni !

 Elämme nyt hyvinvointiyhteiskunnassa 01. Kirja johdattaa meidät kohti Hyvinvointiyhteiskuntaa 02. Hyvinvointiyhteiskunnan esteenä on pahoinvointi, joka johtuu kansalaisten ylipainoisuudesta ja liikkumattomuudesta.
Luettuani kirjaa varsin vaillinaisen mehukellarikirjailijan koulutuksen saaneena (käsityöt, erilaiset keittokirjat ja elämän soppakoulut ), tekstistä sinkosi päin pläsiäni vuosi vuodelta kovemmiksi tulleista hellapoliisien syytöksistä tutuksi tullut halu nähdä painajaisunia läskistä ja lihavat yhteiskunnan syöpäläisinä, joille tulisi hoitotakuun sijasta taata täydellinen hoitokato eli äkkilähtö julkisista terveydenhoitopalveluista. Yhteisen hyvän nimissä, niinkuin kauniisti sanotaan.
 Himeroksen konklaavi on tussauttanut siniset savut uunista kansan silmille ja todistanut Yihteiskunnan viholliset,  ja mikä parasta,  syylliset on helppo erottaa kelpo kansalaisista!


Asia on sillä selvä, syylliset tiedetään, mutta mitä niille tehdään, lähetetäänkö saarelle (sievästi ilmaistuna) ja höylätään juustohöylällä liiat lihat pois?
Hyvin menee kun läskeistä päästään! Malliksi otetaan luunkovat uraohjukset jotka pysyvät timmissä kunnossa amfetamiinijohdannaisten avulla ja kaikki ne onnettomat oksentelijat, jotka yrittävät päästä sisäänsä ohjelmoidun ihmismallin mukaiseksi.
Mutta kun lihavat on liiskattu litteiksi laitetaan eläkeasiat kuntoon! Niistä kun on niin paljon valitettu. Kun kansalle ei mikään riitä , se lukee Ilta–Sanomista Liliuksen eläkkeestä valittaa eikä osaa ottaa oppia Aira Samulinista joka jaksaa tanssia vaikka on kohta satavuotias.
Koska kansalaisten keskimääräinen elinikä on ylittänyt jo aikaa sitten eläkkeen alkamisiän, täytyy asiaan saada muutos. On niin väärin jäädä eläkkeelle ja elää rillutella sitten muina mummoina karaoken ja terveyskeskuksen väliä yhteiskunnan maksamat Tenat pöksyissä. Tosi kallista.
Nollakakkosessa on toisin:
Eläkeikä määräytyy tulevassa reilun kaupan nuorekkaan dynaamisessa tasavallassa Himasen laskuopin mukaan tasan tarkkaan sulle-mulle periaatetta noudattaen:
Koska keskimääräinen elinikä on pidentynyt ja tulee olemaan hyvinvointiyhteiskunta nollakakkosessa 80 vuotta, lasketaan siitä 40 vuotta kuuluvan työelämälle (n. 2,5 v ajasta lasketaan pois erilaisina bonuksina ) ja puolet kansalaisten omaan käyttöön.
Se on yhtä oikeudenmukainen ja reilu systeemi kuin tasaverotus, kaikille sama, rikkaat ja köyhät tasaveroisina, samoin oikeuksin ja velvollisuuksin. Samantekevää millaista työtä ja millaisissa olosuhteissa työtä teet, ehdot on samat kaikille.
Jos rekkuloit ja päätät päiväsi kuusikymppisenä tai alle, juuri kun kun olet ollut työelämässä 40 vuotta, on se ammatinvalintakysymys, manalle menosi itse aiheutettua ja oma syysi.
Lopuksi vielä pari pikku juttua:
Millaisin bonuksin ja Venuksin, Himanen ja kumppanit jotka ovat parasta A-ryhmää ja jakavat meille yhteistä hyvää, saadaan sitoutettua ja lisääntymään aina maailman tappiin asti?
En ihan ymmärtänyt sitäkään, onko Sinisen Kirjan aivoriihellä vireillä tutkimushakkeita siitä, miten siirtymävaihe nollaykkösestä nollakakkoseen organisoidaan. Voisiko se mahdollisesti piankin ryhtyä ajatuksista tekoihin ja aloittaa empiiriset kokeet koehenkilöillä, saadakseen selvitettyä miten läskinmenevät porsaanreiät nollaykkösen lahoamassa olevista rakenteista nollakakkosen kiiltäville parketeille saataisiin tukittua ?
Näkemän pitää, pakkaan kapsäkin valmiiksi, jotta sinä yönä kun herään ovikellon soittoon kolmelta, olen heti valmiina lähtemään ajatuskokeiden siirtämiseen reaalimaailman puolelle.