Mielikuvia kauneudesta

Luin Hannu Väisäsen viimeisintä kirjaa Apupata joka perustuu hänen eri lehdissä ilmesty­neisiin kolumneihinsa. Sen kirjoitukset ovat lyhyitä kertomuksia, muistikuvia pienistä het­kistä ja arkisista tapahtumista, mutta miten kirjoitettuja!

Päädyin pohtimaan sanoista kokemani lumon salaisuutta kun sairastuin flunssaan kesken kirjan lukemisen. En jaksanut lukea pariin päivään, mutta se ei estänyt muistelemasta kir­jan antamaa lukunautintoa. Palelin peiton alla ja ajattelin Hannu Väisäsen taitoa luoda sanoista sädehtiviä ajatuksia avaavia lauseita ja lumota lu­kija mukaansa milloin kuuntelemaan sumun sisällä olevasta kylästä kantautuvia ääniä, tai tapaamaan onnellista pariskuntaa, jonka elämän huolettoman tasapainon sotkee tuliai­siksi saatu suoria linjoja vaativa vatupassi. Entä mitä on sielunkutina? Hannu Väisänen kertoo ensikokemuksestaan:

”Ensimmäisen kerran sieluani kutitti katsellessani äitiäni, joka appli­koi ruhtinaallisia köynnöskuvioita talouskankaasta tehtyihin boleroihinsa. Se loppui kun hänen miehustansa yhdistettiin Kaupunginsairaalan letkuihin.”

Hän päättää kertomuksen:

”Sanoin itselleni: Kunpa tämä ei koskaan loppuisi! Kunpa he eivät koskaan lopettai­si lautasliinojen taittelua. Sielunkutina on arka ilmiö. Arempi kuin perhonen, joka nä­kee unta että on ihminen ja pelkää heräävänsä. Mutta miten pidellä perhosta peuka­lon ja etusormen välissä herättämättä sitä?”

Jatkoin matkaani peiton alla ja lähdin muihin kirjoihin palatakseni niistä jääneisiin sielun­kutinoiden muistijälkiin.

Ensimmäinen matkani oli lyhyt, se vei minut Väisäsen ensimmäiseen kirjaan Vanikanpa­lat, hautausmaalle, minne isä on tullut poikiensa kanssa ja kultaa hautakivien ajan kulut­tamia tekstejä kesäyössä.

Olen taas keskellä lumousta, mutta koska yritän kirjoittaa asiasta jota ei voi laittaa pöy­dälle tarkasteltavaksi, eikä eritellä reseptiksi sanojen hajoamatta ympäriinsä, en pystyisi kokoamaan niistä muuta kuin mitättömän, haalistuneen kopion.

Mutta voin muistaa lisää ja lähdin Mikael Niemen kirjaan Populäärimusiikkia Vittulanjän­källä. Siinä on kohtaus missä hän kuvaa Nii­lan äitiä:

”Äidillä oli huivi päässään, vaikka hän oli sisällä, ja hän seisoi kädet kyynärpäitä myöten taikinakulhoon upotettuina. Hän vaivasi taikinaa niin voimakkaasti, että jau­hot pöllysivät ja sisään siivilöitynyt auringonsäde värjäsi ne kullankeltaisiksi.”

ja hetken kuluttua:

”Silloin äiti heitti tiskirätin. Se sinkoutui tuvan poikki ohut jauhovana perässään, pyrstöllinen komeetta, joka läiskähti päin vanhimman pojan otsaa. Äiti odotti uhkaa­van näköisenä ja pyyhki hitaasti taikinaa käsistään. Hän ei ollut huomaavinaankaan minua ja Niila tulkitsi sen hyväksymiseksi...”

Miksi juuri tämä pieni kohtaus on jäänyt mieleeni niin, että löysin sen kohdan kirjasta vielä vuosia kirjan lukemisen jälkeen? Kirja oli minusta hervottoman hauska. Palaan mielessä­ni usein myös keskelle hauskanpitoa, kyläläisten saunomista ja tolkutonta juopottelua nauramaan, mutta arkiseen keittiöön, kesken lasten kahinoinnin kohdistuva auringonsäde osuu minuun niin että häikäistyn.

Kauneus on häivähdys tai terävä säde joka valaisee koetun hetken, pysäyttää ja laajentaa ajan. Joskus se hipaisee keveästi, joskus koskettaa rajusti, mutta aina se jättää muistijäl­jen.

Jatkan matkaani vielä kauemmas yli kolmenkymmenen vuoden läpi Thomas Mannin Tai­kavuorelle. Siellä, keuhkoparantolan terassilla, makaa Hans Castorp lampaannahkaan käärittynä, jokaisena talvipäivänä niiden seitsemän vuoden ajan, jotka kuluvat hänen siel­lä ollessaan. Näen kuinka suuret lumihiutaleet leijuvat kevyinä valkeaan maahan. Aina silloin tällöin olen palannut tänne keskelle lumista alppimaisemaa kun olen kaivannut lepoa tai välimatkaa huoliini.

Kuvittelen itseni lampaannahkataljan alle, tuskin erotan alppien huippuja hiljalleen tihenevän lumisateen takaa. On iltapäivä, herään unestani kun minulle tuodaan teetä ja katselen sitä juodessa­ni terassin mustalle rautakaiteelle putoilevia kimmeltäviä lumikukkia. Illalliselle menen suureen ravintolasaliin missä tapaan muita parantolan asukkaita, lumisade on loppunut ja yö on tähtikirkas.

Puhumalla kauneuden katoavaisuudesta sidotaan kauneuden ja ajan kuluminen toisiinsa,

Uskotaan kauneuden katoavan ajan myötä, mutta pitääkö se paikkansa? Mielestäni on syytä olla päinvastaista mieltä. Aika ei kuluta kauneutta, eikä kauneus lakkaa olemasta, se ilmoittaa itsestään ja on aina läsnä, silloinkin kun puhutaan sen puutteesta. Kannattaa ottaa kauneus lahjana niiltä jotka sitä osaavat jakaa, sillä uskon että he ovat sen meille tarkoittaneet!